Vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli aurinkoenergian ja tuulivoiman varhaisen kasvun vaihe, jota käynnisteltiin usein kiinteiden tariffien järjestelmillä. Viime vuosikymmen oli puolestaan kustannusten viilaamisen vuosikymmen, jota teknologisen kehityksen ohella on terästänyt globaali siirtymä kiinteiden tariffien järjestelmistä tarjouskilpailuihin. Kansainvälisen uusiutuvan energian järjestön IRENA:n mukaan vuoden 2018 lopussa yli sata maailman maata oli soveltanut tarjouskilpailumenettelyä uusiutuvan energian hankinnassa vähintään yhden kerran.
Tarjouskilpailujen logiikka on yksinkertainen: Aluksi valtio määrittää tarjouskilpailun kohteen ja säännöt eli yleensä, kuinka paljon uusiutuvan energian tuotantokapasiteettia hankitaan, ja millaisia ehtoja hankkeiden tulee täyttää. Tämän jälkeen halukkaat yritykset (tai niiden muodostamat konsortiot) toimittavat tarjouksensa, jossa ne ilmoittavat, mihin hintaan ovat valmiita myymään sähköä (esimerkiksi valtion sähköyhtiölle), jos saavat toteuttaa hankkeensa. Vaihtoehtoisesti valtio tai sen sähköyhtiö voi olla jo määrittänyt tietyn hankkeen, ja tarjouskilpailu koskee yksinkertaisesti sitä, kuka suostuu toteuttamaan kyseisen hankkeen ja myymään siitä sähköä halvimmalla. Tarjoukset laitetaan tämän jälkeen edullisuusjärjestykseen, ja ne, jotka ovat luvanneet halvimmalla myydä, saavat diilin. Diili tarkoittaa yleensä oikeutta toteuttaa uusiutuvan energian investointi, omistaa ja operoida sitä, ja myydä siitä ennalta sovittuun hintaan sähköä esimerkiksi valtion sähköyhtiölle pitkäaikaisella sähkönmyyntisopimuksella, yleensä suuruusluokkaa 15-25 vuotta (PPA, Power Purchase Agreement). Tällainen pitkäaikainen myyntisopimus alentaa merkittävästi hankkeen riskejä ja parantaa siten sen rahoitusedellytyksiä ja kustannustehokkuutta.
Olemme nähneet näissä kisoissa huikeita ja alati laskevia hintatasoja, usein tulokset ovat suorastaan too good to be true. Media ja monet alan mielipidejohtajat hehkuttavat näitä hintatasoja kritiikittä, ja tiheään siteeratut tahot kertovat ”alle kymmenen dollarin (per MWh) uusiutuvan sähkön olevan jo kulman takana”. Olet ehkä lukenut tällaisia juttuja aivan viime aikoinakin, koskien esimerkiksi Abu Dhabin Al Dhafra -aurinkoenergiahanketta, jonka tarjouskilpailun julkistettu hinta on lähes käsittämätön 13,50 USD/MWh.
Tarjouskilpailujen matematiikka on kuitenkin oma lajinsa, jota ei opetettu edes lukion laajassa matematiikassa: enemmän kuin (>), saattaakin olla vähemmän kuin (<), ja se, mikä näyttää olevan erisuuri (≠), saattaakin olla yhtä suuri (=). Eri tarjouskilpailujen keskinäinen vertailu on hankalaa kymmenistä eri syistä – omenoiden ja päärynöiden vertailua parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Siksi onkin paikallaan tarkastella, miksi eri tarjouskilpailujen julkistetut hintatasot eivät välttämättä heijastele todellisia kustannustasoja, ja miten mahdottomaksi tämä tekee vertailun eri hankkeiden kesken, ei vain eri maiden välillä vaan jopa saman maan eri tarjouskilpailukierrosten välillä. Ja miksi useissa hyvin edullisilta näyttävissä tapauksissa todellinen hinta ei valitettavasti olekaan niin edullinen kuin ensivilkaisulla näyttää. Näin on suurella todennäköisyydellä myös yllä mainitun ja suuren kohun kohteena olevan Al Dhafran projektin kohdalla, ja tulemme vuoden loppua kohti näkemään lisää detaljeja ja analyyseja, jotka auttavat ymmärtämään matalalta näyttävää hintatasoa sekä todellista kustannustasoa kyseisessä hankkeessa.
Tässä tositapahtumiin perustuvassa tarinassa esittelen vain kolme yksinkertaista mutta keskeistä syytä virhetulkintoihin. Käytän esimerkkeinä muutamaa viime vuosikymmenellä paljon näkyvyyttä saanutta kisaa. Tarina jakautuu vastaavasti kolmeen osaan:
Episodi 1, Inflaatioindeksien sietämätön keveys: Sambiassa 60 = 45,90
Episodi 2, Tariffitason pitkä kuuma kesä: Arabiemiraateissa 24,20 > 29,90
Episodi 3, Kapasiteettimaksujen salatut elämät: Chilessä 21,48 ≈ 29,90
Episodi 1, Inflaatioindeksien sietämätön keveys: Sambiassa 60 = 45,90
Sambia järjesti vuonna 2015 Maailmanpankkiryhmän tuella tarjouskilpailun kahden aurinkoenergiahankkeen toteuttamisesta. Tuki oli niin voimakasta, että voitaneen puhua vähintään yhtä paljon Maailmanpankin kuin Sambian valtion järjestämästä tarjouskilpailusta. Tarjouksia tuli 48, ja niistä edullisin oli ranskalaisen Neoenin 60,15 USD/MWh. Hintataso on jo sinällään erittäin alhainen maanosassa, jossa PPA-hinnat (eli pitkien sähkönmyyntisopimusten hinnat) tuppasivat tuohon aikaan olemaan ennemminkin kolmenumeroisia. Sambian PPA-hinta oli niin sanottu ”aikuisten oikeasti kiinteä hinta”, eli sitä ei ole indeksoitu inflaatioon. Neoen tulee siis saamaan saman 60,15 USD jokaiselle tuottamalleen ja toimittamalleen megawattitunnille, ensimmäisestä viimeiseen, 25-vuotisen sopimusjakson aikana riippumatta siitä, kuinka julmasti inflaatio tuota 60,15 dollaria vuosikymmenten mittaan kohtelee.
Jos tätä hintatasoa yrittää rinnastaa tarjouskilpailuihin, joissa hinta on indeksoitu inflaatioon, mennään metsään. Inflaatioindeksoidussa sopimuksessa hintaan lisätään joka vuosi ennalta sovittu inflaatiokorjaus. Elämästä tulee kevyempää, kun ei tarvitse huolehtia inflaatioriskistä. Jos oletetaan, että Sambiassakin PPA olisi indeksoitu dollari-inflaatioon, jota USA:n keskuspankki pyrkii pitkällä aikavälillä pitämään noin 2 %:ssa, voisi myyjä tarjota ensimmäisenä vuonna selvästi alhaisempaa hintaa tietäen, että hintataso nousee inflaation mukana, ja ajan mittaan yli tuon 60,15 USD/MWh. Inflaatioindeksoiduista tarjouskilpailuista uutisoidaankin yleensä vain ensimmäisen vuoden “alkava hintataso”, ei esimerkiksi arvioitua sopimusjakson keskimääräistä hintatasoa. Näin ollen verrattaessa Sambian hintatasoa vaikkapa Chilessä nähtyihin ennätyksellisiin hintatasoihin (ks. toinen episodi), pitäisi inflaatioindeksoinnin vaikutus ottaa huomioon eikä verrata niitä suoraan toisiinsa, koska Chilen hintatasoa korjataan joka vuosi inflaatiolla, Sambian hintatasoa ei.
Tätä vaikutusta voidaan havainnollistaa esimerkkilaskelmalla, jossa lasketaan, mikä olisi sellainen ensimmäisen vuoden hintataso, joka 25 vuoden ajan 2 % vuodessa noustessaan olisi sijoittajalle saman arvoinen kuin “aikuisten oikeasti kiinteä” 60,15 USD/MWh samalla jaksolla. Tämä voidaan tehdä diskonttaamalla tulevaisuuden hinnat molemmissa tapauksissa nykyhetkeen ikäänkuin olettaen, että laitos tuottaisi ja myisi joka vuosi yhden megawattitunnin sähköä. Laskelmassa on käytetty ”aikuisten oikeasti kiinteälle hinnalle” pääoman tuottovaatimusta (eli diskonttaustekijää) 8 %/a, ja inflaatioindeksoidulle hieman alempaa 7 %/a, koska jälkimmäinen sopimus on sijoittajalle vähäriskisempi ja helpommin rahoitettavissa sekä myytävissä edelleen (eli hienosti sanottuna likvidimpi). Näillä oletuksilla saadaan tulokseksi, että kiinteää hintaa 60,15 USD/MWh vastaava inflaatioindeksoitu hinta olisi ensimmäisenä vuonna 45,90 USD/MWh. Alla olevan kuvan mukaisesti se nousisi siitä 25 vuoden kuluessa inflaatiokorotusten myötä suunnilleen 74 USD/MWh:iin. Mikäli Sambian PPA-hintatasoa haluttaisiin verrata vaikkapa Chilen inflaatioindeksoituihin hintoihin, olisi 45,90 siis ainakin hieman lähempänä totuutta, joskaan ei vielä koko totuus. Palaamme tähän tarinan kolmannessa osassa. (Hifistelijöille: Kyllä, laskelma on tarkoituksella hieman yksinkertaistava. Oikeasti pitäisi esimerkiksi laskea ja diskontata kassavirtaa eikä myyntiä. Tämä tekisi esimerkistä kuitenkin tarpeettoman monimutkaisen, eikä pointti silti muuttuisi.)
Sambian hanke nauttii useista Maailmanpankkiryhmän rahoitus- ja riskienhallintainstrumenteista, mikä ei voi olla näkymättä myönteisesti rahoituksen ja loppupeleissä sähkön hinnassa. Sijoittajat ottavatkin hankkeessa ehkä enemmänkin Maailmanpankki- kuin Sambia-riskiä, eli hinta on jossain määrin Maailmanpankin subventoima. Ilmaista lounasta ei siten ollut Sambiassakaan tarjolla.
Inflaatioindeksoitu vs. ”aikuisten oikeasti kiinteä hinta” – yksinkertaista, eikö totta? Seuraavaksi siirrytään Sambian ylänköalueen savanneilta Arabian niemimaan aavikolle ja sen armottomaan kesään.
Episodi 2 – Tariffitason pitkä kuuma kesä: Arabiemiraateissa 24,20 > 29,90
Arabiemiraateissa asioiden pitää olla maailman suurinta ja kalleinta – paitsi aurinkoenergian; sen pitää olla maailman suurinta ja halvinta. Niinpä vuoden 2016 kesällä pläjähti: Dubailla oli ja on edelleen rakenteilla jättimäinen 5 GW aurinkoenergiahanke, joka on emiraattityyliin nimetty Dubain hallitsijan Mohammed bin Rashid Al Maktoumin mukaan (kavereiden kesken “MBR”). MBR-jättihankkeen kolmosvaihe (800 MW) kilpailutettiin siten, että tarjoajan tuli investoida hankkeeseen yhdessä Dubain sähkö- ja vesiyhtiön DEWA:n kanssa, joka on hankkeessa myös sähkön ostaja, eli on siten PPA-sopimuksessa sekä ostaja että myyjän puolella osaomistajana. Tämä ei sinällään ole mitenkään epätavallista, mutta sillä voi toki olla vaikutusta hinnoitteluun. Halvimman sähkön hinnan tarjoava konsortio sai jälleen pitkän 25-vuotisen sähkönmyyntisopimuksen. Voittavan tarjoajakonsortion vetäjä oli naapurikylän Abu Dhabin sijoitusyhtiö Masdar, joka tarjosi kumppaneidensa kanssa hanketta tuohon aikaan häkellyttävän alhaisella sähkön hinnalla 29,90 USD/MWh. Muistan olleeni sopimuksen julkistamista seuraavana päivänä Dubaissa aurinkoenergiaseminaarissa, jossa oli paikalla kaikki alan ihmiset Emiraateista sekä lähialueilta, ja myös esimerkiksi BNEF:n aurinkoenergiamarkkinoiden pääanalyytikko. Seminaaria leimasi jonkinasteinen epäusko – voiko tämä olla mahdollista? Luvut eivät tahtoneet toimia oikein kenenkään Excelissä.
Vielä tänäänkään en tiedä tarkkaan, mitä kaikkea tuon hinnan takana oli, mutta vieläkin hurjempaa oli jo tuloillaan naapurikylässä Abu Dhabissa: saman vuoden syyskuussa järjestävä seura, Abu Dhabin sähkö- ja vesiyhtiö ADWEA, julkisti tarjouskilpailunsa tulokset 1177 MW aurinkoenergiahankkeen toteuttamisesta Sweihanissa, pienen ajomatkan päässä Abu Dhabista aavikon suuntaan. Myös 25-vuotisen sähkönmyyntisopimuksen hintaodotukset olivat kovat, koska yleinen spekulaatio oli, ettei Abu Dhabissa voida jäädä Dubaita huonommaksi, ja vähintäänkin oman kylän poikien, Masdarin, odotettiin alittavan oman hintatasonsa, jolla he olivat juuri voittaneet Dubaissa. Tällä kertaa kotikenttäetu ei kuitenkaan riittänyt, ja kisan vei japanilainen sijoittaja kimpassa kiinalaisen paneelitoimittajan kanssa.
Mutta se hinta: jäätävä 24,20 USD/MWh. Too good to be true? Kyllä.
PPA:n perushinta oli todellakin 24,20 USD/MWh. Vähemmälle huomiolle kuitenkin jäi, että tuottaja sai tämän päälle 60% preemion neljänä kesäkuukautena (kesä-syyskuu) tuotetulle sähkölle. Eli itse asiassa 1/3 vuodesta hinta onkin 1,6 x 24,20 = 38,72 USD/MWh, jolloin painotetuksi vuositason keskihinnaksi tulee 29,04 USD/MWh. Kun huomioidaan, että laitos tuottaa kesäkuukausina keskimäärin enemmän sähköä kuin muina kuukausina, ja on luonnollisesti suunniteltu maksimoimaan kesätuotannon osuus ja siten ”kesäbonus”, on Abu Dhabin hinta todennäköisesti jopa hieman korkeampi kuin Dubain: 24,20 USD/MWh > 29,90 USD/MWh.
Tämäkin tieto oli olemassa suunnilleen jo tulosten julkistamisesta lähtien, mutta kansainvälinen alan media ja twiittaavat mielipidejohtajat olivat liian tohkeissaan perehtyäkseen asiaan. Taas varsin yksinkertainen asia, jonka ymmärtämiseen riittää peruskoulutason matematiika. Ei tarvita edes rahoitusteorian perusteiden ymmärrystä kuten inflaatioindeksoinnin ymmärtämisessä. Tällaiset bonukset, joilla pyritään muokkaamaan tuotantoprofiilia paremmin tarpeeseen sopivaksi, eivät ole mitenkään poikkeuksellisia sopimusten hinnoitelurakenteissa.
Lopuksi siirrymme Arabiemiraattien aavikolta Chileen Atacaman autiomaahan, joka tuskin on ihmiselle tai aurinkopaneelille Arabian niemimaan aavikoita lempeämpi seutu. Latinalaisessa Amerikassa törmäämme hyvin yksinkertaiseen, uutisjutuilta ja Twitteriltä piilossa pysyvään, näkymätöntä elämäänsä elävään ilmiöön: kapasiteettimaksuun.
Osa 3: Kapasiteettimaksujen salatut elämät: Chilessä 21,48 ≈ 29,90
Chile on hämmästyttänyt maailmaa aurinkoenergian hinnoillaan viime vuosien aikana muutamaankin kertaan. Edellä mainittujen Dubain ja Abu Dhabin tarjouskilpailujen välillä, loppukesästä vuonna 2016, Chile ehti pitää hetken aikaa maailmanennätystä aurinkoenergian edullisuudessa, kunnes Abu Dhabi riisti sen chileläisiltä. Tarjouskilpailun matalin tarjous Chilessä tuotti tuolloin kehitysmaalle häkellyttävän 29,10 USD/MWh hintatason. Chileä tosin ei voi enää pitää kehitysmaana: maa on ottanut jo pitkän aikaa taloudellista kaulaa moniin muihin Latinalaisen Amerikan maihin, on sikäläisittäin poikkeuksellisesti ollut poliittisesti ja taloudellisesti melko vakaa ja on nykyään OECD-maa. Niinpä sekä valtio että sen keskeisimmät sähköyhtiöt nauttivat A-luottoluokituksista. Tämä yhdessä dollarimääräisten ja inflaatioindeksoitujen sähkönmyyntisopimusten sekä toimivien sähkömarkkinoiden kanssa mahdollistaa hyvin edullisen rahoituksen. Kun edullinen rahoitus yhdistetään Atacaman autiomaan huikeaan 31%-32% kapasiteettikertoimeen aurinkoenergiahankkeissa, ei ole ihme, että Chile paukautti jälleen 2017 pöytään uuden ennätyksen aurinkosähkön hinnassa.
Alhaisin tarjous oli “jaw-dropping” 21,48 USD/MWh. Too good to be true? Kyllä.
Vaikka chileläinen aurinkosähkö on kiistatta erittäin halpaa, se ei kuitenkaan ole aivan noin halpaa, ja selitys on jälleen varsin yksinkertainen: sähkön energiahinnan lisäsi tuottaja saa kapasiteettimaksua. Kapasiteettimaksut ovat paikallisille hyvin tuttu mutta muulle maailmalle näemmä vaikeasti havaittava ilmestys. Sen levinneisyys on kuitenkin laaja, ja esimerkiksi Etelä-Amerikassa sitä tavataan Chilen eteläisimmästä kärjestä pohjoiseen Atacaman autiomaahan ja aina Meksikoon asti. Kapasiteettimaksu voi esimerkiksi Chilen olosuhteissa kasvaa 100 MW aurinkoenergiahankkeissa jopa lähemmäs kahden miljoonan dollarin suuruiseksi vuodessa, vastaavan kokoisissa tuulivoimahankkeissa ylikin. Kun tällainen potti pilkotaan siivuiksi jokaiselle vuosittain tuotettavalle megawattitunnille, siitä syntyy varsin ravitseva lisäsiivu, ehkäpä jopa suuruusluokkaa 8 dollaria per megawattitunti. Samainen kapasiteettimaksu selittää osittain myös esimerkiksi Meksikon tarjouskilpailujen alhaisia hintatasoja, vaikka myös kapasiteettimaksun huomioiden hintataso on toki edelleen hyvin edullinen.
Jostain syystä julkisuudessa esitetyissä tarjouskilpailuiden hintatasoissa kapasiteettimaksuja harvemmin edes mainitaan, saati että niiden suuruutta yritettäisiin mitenkään arvioida. Jos vaikka Chilessä aurinkoenergiahankkeen kapasiteettimaksu olisi energiayksikköä kohti jyvitettynä melko realistisesti vaikkapa 8,42 dollaria per tuotettu megawattitunti, pompsahtaisi hinta tasolle… wait for it …
… 21,48 + 8,42 = 29,90 USD/MWh. Déjà vu. Kenellä se maailmanennätys tässä kohtaa olikaan? Ehkä meksikolaisilla tai saudeilla, vaiko edelleen emiraateilla?
Vastaavia lisäkomponentteja varsinaisen sähkön hinnan lisäksi voi olla monia muitakin. Joissakin maissa uusiutuva energia saa tuloa myös uusiutuvan energian sertifikaattien myynnistä tai erilaisista päästökauppamekanismeista. Esimerkiksi Meksikossa on kapasiteettimaksun ja sertifikaattitulon lisäksi käytössä vielä sijaintipaikkakohtainen bonusmaksu, jolla pyritään ohjaamaan laitosten sijoittumista sinne, missä ne sähköverkon kannalta olisivat optimaalisimpia. Kaikki lisätulovirrat mahdollistavat luonnollisesti varsinaisen sähköenergian hinnan alemman tason ja siten vääristävät helposti todellista kuvaa sähkön tuotantokustannuksista.
Kuten mainittu, Chilen hintataso on dollarimääräinen ja inflaatioindeksoitu. Voimme vielä laskea episodissa 1 esitetyllä tavalla, mikä olisi vastaava ”aikuisten oikeasti kiinteä hinta”, joka olisi sijoittajalle yhtä arvokas kuin tämä inflaatioindeksoitu hinta kapasiteettimaksulla lisättynä.
Episodissa 1 kuvatulla kaavalla (Sambia), mutta käyttämällä Chilen 20 vuoden sähkönmyyntisopimuksen kestoa, tällaiseksi hintatasoksi saadaan 36,55 USD/MWh. Edelleen halpaa, mutta ei enää ”pari kymppiä”, eikä kymmenen dollarin hintataso näytä olevan ainakaan seuraavan kulman takana.
Epilogi
Edellä on esitelty vain muutama tyypillinen tekijä, jotka tehokkaasti torpedoivat tarjouskilpailujen keskinäisen vertailtavuuden ja vesittävät yksittäisenkin hintainformaation validiteetin. Yhteistä näille kaikille on se, että ne ovat hyvin yksinkertaisia hinnoitteluteknisiä detaljeja, joihin usein ei kuitenkaan kiinnitetä suurempaa huomiota, vaan hankkeiden julkistettuja ”virallisia” hintatasoja verrataan suoraviivaisesti toisiinsa ja kilpaileviin sähköntuotantomuotoihin. Tämä on omiaan vääristämään käsitystä ja odotuksia uusiutuvan energian kustannustasoja koskien. On esimerkkejä, että kehitysmaissa syntyy epärealistisia odotuksia uusiutuvan sähkön kustannustasoa koskien, jolloin valtion sähköyhtiön, energiaministeriön ja yksityisen sähköntuottajan voi olla vaikea löytää yksimielisyyttä kohtuullisesta hinta- ja tuottotasosta, mikä vaikeuttaa neuvotteluja ja voi hidastaa alan kehittymistä varsinkin kehittyvissä talouksissa, joissa sähkömarkkinoiden toimivuus on heikko ja riskit korkeat.
Vertailtavuutta heikentävät kymmenet muutkin tekijät. Esimerkiksi Arabiemiraattien tyyppisissä tapauksissa tarjouskilpailu koskee vain yhtä hanketta, jonka sijainnin ja keskeiset tekniset spesifikaatiot järjestävä seura (valtio ja valtion sähköyhtiö) on jo määrittänyt ja jolle se käytännössä varmistaa tarvittavat luvat, verkkoliitynnän jne. Näin tarjoajilla ei ole varsinaista projektikehitysriskiä eikä -kustannuksia, jolloin myöskään vastaavaa preemiota ei tarvitse hinnoitella sähkön hintaan. Toisin on vaikkapa Chilessä, Meksikossa ja Suomessa, jossa hankekehittäjät ehdottavat itse identifioimaansa ja kehittämäänsä hanketta ja joutuvat siten hinnoittelemaan tarjottavaan sähkön hintaan myös hankekehityksen kustannukset ja riskit.
Joskus sähkön ostaja (esim valtion sähköyhtiö) voi suoraan kattaa osan investointikustannuksesta, vaikkapa verkkoonliityntäkustannuksen, mikä tietenkin vaikuttaa suoraan tarjousten hintatasoihin. Tämä on ollut tilanne esimerkiksi joissakin merituulivoimahankkeiden tarjouskilpailuissa, joissa liityntä mereltä maihin ja sähkön siirtoverkkoon voi olla merkittävä osa hankkeen kokonaisinvestointikustannusta. Myös sähkönmyyntisopimusten pituus ja sähkömarkkinan likviditeetti vaikuttavat: jos hankkeella on 20 vuoden sopimus, jonka jälkeen laitos siiryy nimellisellä jäännösarvolla valtion sähköyhtiölle, täytyy sähkön hinnan olla PPA-jakson aikana korkeampi kuin hankkeessa, joka säilyy sijoittajan omistuksessa myös PPA-sopimuksen päätyttyä ja jossa laitoksen omistaja pystyy jatkamaan sähkön myymistä joko spot-markkinalle tai vaikkapa uudella kahdenvälisellä sopimuksella suoraan isolle sähkönkäyttäjälle. Myös maankäyttöoikeus voi joko maksaa paljon tai sitten valtio voi tarjota sen ilmaiseksi. Ja niin edelleen.
Sähkön ostajana toimiva valtion sähköyhtiö voi olla myös osaomistajana hankkeessa. Tällöin se voi päättää esimerkiksi olla hinnoittelematta katetta oman sijoituksensa osuudelle tuotantoa ja saada siten ostajana edullisempaa sähköä. Näin sähkön hinta putoaa jälleen. Suomessahan ns. Mankala-yhtiöt toimivat tällä perusteella: sähköyhtiöt ja energiaintensiivinen teollisuus ostavat itse omistamistaan hankkeista sähköä omakustannushintaan, jolloin kate ja vastaava verotettava tulos syntyy ostajayhtiössä eikä itse tuotantolaitoksessa. Esimerkiksi Abu Dhabin hankkeissa, mukaan lukien juuri nyt paljon uutisissa näkyvä ennätyksellisen halpa Al Dhafran aurinkoenergiahanke (”se 13,50 USD/MWh ‑projekti”), sähkön ostava valtion sähköyhtiö on hankkeessa myös merkittävänä omistajana.
Aurinko- ja tuulivoiman kustannukset ovat tulleet viime vuosikymmenen aikana huimasti alas, mikä on hieno uutinen ja tulee ajan mittaan mahdollistaman paljon. Esimerkiksi akkujen ja vaihtelevan uusiutuvan sähköntuotannon yhdistäminen sekä ns. vihreän vedyn tuotanto järkevään hintaan edellyttävät erittäin halpaa uusiutuvaa sähköä. Jo kaksi kolmasosaa maailman väestöstä asuu maassa, jossa uusiutuva sähkö on edullisinta saatavilla olevaa uutta tuotantokapasiteettia. Vähitellen parhailla paikoilla uusiutuva sähkö alkaa alittaa jopa hiilivoiman muuttuvat kustannukset, jolloin on edullisempaa rakentaa uutta uusiutuvaa sähköntuotantoa kuin tuottaa sähköä jo olemassa olevassa hiilivoimalaitoksessa! Jossain vaiheessa uusiutuvan sähkön kustannus ehkä tippuu parhailla teknologioilla, hyvillä paikoilla ja edullisella rahoituksella alle 10 USD/MWh. Siihen on kuitenkin vielä hieman pidempi matka kuin uutisia ja joitakin mielipidejohtajia seuraamalla voisi kuvitella.
Ilmastosta, rahoituksesta ja markkinoista 